Jani Saxell

Rauhan ja raudan meri

”Itämeri, rauhan meri”, hehkutetaan 1970-luvun laulussa. Entä nyt, kun öljysatamia ja sotalaivoja vihitään käyttöön, putkia suunnitellaan, pronssisoturin paikasta väännetään ja entiset itäblokin maat jyräsivät Euroviisuissa. Kirjailija-lehti seurasi Itämeren kirjailijatapaamista 16.-19.5. Gotlannissa.
Wisby Strandin lavalla seisoo mustassa villapaidassa ja samettihousuissa Andrei Bitov (s. 1937). Prosaisti ja runoilija tunnetaan lännessä erityisesti kokeellisesta, intertekstuaalisesta romaanista Puškinin talo (suom. 1983, ilmestyi Neuvostoliitossa kokonaisena vasta 1989). Valkotukkainen, viiksekäs Bitov lausuu Aleksandr Puškinin nuoruudenrunoja liettuanvenäläisen Vladimir Tarasovin jazz-rumpujen säestyksellä. Sitten on Bitovin omien runojen saksantajan, Rosemarie Tietzen vuoro.
Lavalle nousee kiirunalainen Rose-Marie Huuva värikkäässä saamelaispuvussa. Hän muistelee kirpeästi neljän nykysaamelaisen runoilijan yhteisantologian toimitustyötä. Kustantaja halusi pitää julkistamistilaisuuden Nordiska Museetissa Tukholmassa. Huuva kieltäytyi.
– Museossa on maailman suurin shamaanirumpujen kokoelma, samoin haudoista ryöstettyjä saamelaisten pääkalloja. Rotutieteistä ja kallonmittauksesta innostuttiin Ruotsissa ennen natsi-Saksaa.
Itämeren kirjailijatapaamisen avajaiset jatkuvat liettualaisen Erika Drungyten esittämillä kansanlauluilla. Ne olivat neuvostoaikana kiellettyjä.
Kun teemana on kulttuurien kohtaaminen ja Itämeren maiden yhteinen identiteetti, vaara on ilmeinen: korkealentoiset maljapuheet, ystävyysfraseologian yliannostus. Siksi pitkä kongressiviikonloppu yllättää positiivisesti: keskusteluissa on särmää ja sisältöä.

Kotisatamana Visby
Gotlannin asukasluku kaksinkertaistuu loppukeväisin turismin palveluksessa olevien ja kesäasukkaiden myötä. Toukokuun puolivälissä Visby, ”raunioiden ja ruusujen kaupunki” on vasta heräämässä. Muuttolinnut liihottavat keskiaikaisten muurien yli, valkeat ruusut ovat nupulla.
Mukulakivikaduilla on tilaa yli sadalle kulttuurikummastelijalle, jotka ovat jakaantuneet kahtia: Itämeren kirjailija- ja kääntäjäkeskuksen ja Itämeren Kirjailijaneuvoston BWC:n järjestämään kirjailijatapaamiseen sekä Euroopan Taiteilijaneuvoston ECA:n ja Pohjoismaiden kulttuurivaltiopäivien kongressiin.
Ohjelmaa on runonlausunnasta maaseuturetkiin, kulttuuripoliittisten julkilausumien hionnasta sananvapaus- ja naiskirjallisuusfoorumeihin. Rönsyjä riittää. Useampi kokousdelegaatti ihmettelee viikonlopun aikana, kumpaan kongressiin oikein osallistuu ja mitkä ovat järjestävät tahot. Kun kerron tekeväni viikonlopusta lehtijuttua, tehtävää pidetään mahdottomana.
Itämeren kirjailija- ja kääntäjäkeskuksen voimanainen Lena Pasternak myhäilee poikkitaiteelliselle Visbyn hengelle, ”liikkuvalle luovuuden laivalle”. Hän emännöi keltaista kulttuurikeskusta kukkulan päällä. Talo on tuttu myös monelle suomalaiselle.
– Tarjoamme työtiloja, järjestämme runopajoja ja –festivaaleja. Meillä on käynyt 15 vuodessa 3200 kirjailijaa ja kääntäjää 40 maasta. Toimimme Unescon suojissa. Järjestöjen ja yksilöiden välinen goodwill on elintärkeää,
Pasternak maalailee.
Konstantin Simonovin henki
Kirjailija Torsti Lehtinen oli mukana muotoilemassa Visbyn henkeä keväällä 1992. Risteilijä Konstantin Simonov kiersi Itämerta kaksi viikkoa. Välillä pysähdeltiin poimimassa uusia matkustajia. Risteilyllä päätettiin perustaa Gotlantiin kirjailija- ja kääntäjäkeskus. Itämeren kirjailijaneuvosto BWC otti sen hoteisiinsa.
Kun joukko kirjailijoita suljetaan yhteen, syötetään ja juotetaan hyvin, väkisinkin alkaa tapahtua myös henkilökohtaisella tasolla. Lehtinen kertoo rakastuneensa vähintään kolmeen naiseen ja kahteen mieheen risteilyn aikana. Monet risteilyyn osallistuneet kokevat yhä kuuluvansa samaan veljeskuntaan.
– Se oli rankka tunnekylpy ja tapaamisten virta. Ei mitään byrokraattista lätinää, vaan aitoja kohtaamisia. Tunnelma oli uskomaton: baltit eivät olleet enää neuvostokirjailijoita vaan omien, itsenäisten maidensa kansalaisia.
Imperiumin raunioilla risteily ei merkinnyt pelkkää iloa ja auvoa. Matkalla kerättiin kirjoituspaperia Viroon ja maitopulveria pietarilaislapsille. Viron kirjailijaliiton WC:SSÄ Postimees ja Eesti Päeväleht saivat toimia vessapaperina.
Lehtisen mukaan kielten välisessä vaihtopörssissä voi olla panoksena jopa maailmanrauha. Ajatus ei tunnu selityksen jälkeen enää suuruudenhullulta.
– Vuonna 1994 olin Mustan- ja Aigeianmerten risteilyllä yhdessä kreikkalaisten ja turkkilaisten kirjailijoiden kanssa. Heidän kotimaansa käväisivät sodan partaalla. Turkkilaishävittäjät lensivät Kreikan lipun alla purjehtivan laivan savupiippujen välistä. Tulehtuneessa tilanteessa kirjailijoilla oli velvollisuus kuunnella toista osapuolta.
Kyytiä kylmälle sodalle
Voisiko kirjailijoilla olla annettavaa nyky-Euroopalle, tilanteessa, jossa nähdään uuden varustelukierteen ja kylmän sodan alkutahteja?
Useissa balttipuheenvuoroissa tulivat esiin Venäjän uusi aggressiivisuus ja nationalistinen uho. Painostus Viroa kohtaan on ollut rajua: kirjastojen varausjärjestelmiä, pankkien verkkosivuja ja päivälehtiä on saatu nettihyökkäilyllä kumoon. FSB ei ole aina edes yrittänyt peitellä jälkiään.
– Baltian edustajien purkaukset ovat aiheuttaneet ahdistusta venäläisissä. Mutta vaikka ilmassa on tulehtunutta, haavoittunutta henkeä, en ole havainnut pöytäkunnissa vihaa, Lehtinen arvioi.
Paikalla olevat pietarilaiset, kaliningradilaiset ja valkovenäläiset vaikuttavat päästään avoimilta ja ironiantajuisilta. Siis kaikkea muuta kuin vannoutuneilta putinisteilta ja lukašenkalaisilta. Ehkä Suomen medialle tekisi hyvää kuulla vaihtoehtotaiteilijoiden viestiä. Ei haastatella 2010-luvun high tech –panssarilaiva Pietari Suuren kapteenia tai Luoteisen sotilaspiirin komentajia.
Fyysisesti useimpia kongressiedustajia päätä pidempi Per Olov Enquist (s. 1934), entinen korkeushyppääjä muuten, on Ruotsin tunnetuimpia kirjailijoita. Mika Waltarin ja Jaan Krossin veroinen historiallisten romaanien kirjoittaja ei osallistumista ja aikalaiskeskusteluja kaihda.
Enquist liikkuu sulavasti muiden mukana lenkkareissa ja farkkupaidassa, osallistuu paneeleihin ja pöytäkeskusteluihin. Hänellä on selvä kanta uuteen vastakkainasetteluun.
– Neuvostokommunismin rikokset tulee selvittää, muuten ne jäävät iäksi hankaamaan. Samalla pitäisi mennä eteenpäin. Saksalaiset ovat vapautuneet Hitlerin varjosta. Ei ole oikein vyöryttää kaikkia Stalinin tekoja nuorten venäläiskirjailijoiden niskaan.
Tarkovskin maisemissa
Enquistiä ei voi ainakaan syyttää lähihistorian vähättelystä ja Neuvostoliiton yliymmärtämisestä. Hänen dokumenttiromaaninsa Legionärerna(suom. Miehet ilman isänmaata, WSOY 1969) käsittelee yhtä Ruotsin historian arkaa pistettä.
Talvella 1944-45 Gotlantiin rantautui liki 45000 balttipakolaista. Siviilien, naisten ja lasten joukossa tuli 167 latvialaista SS Waffen –sotilasta. Osalla oli musta menneisyys Liettuan natsimiehityksen ajoilta, osa oli 17-vuotiaita nuoria miehiä.
Ruotsi kyyditti sotilaat Neuvosto-Latviaan. Vähältä piti, ettei samoin käynyt myös siviileille. Sodan jälkeisissä, sekavissa tunnelmissa hallitus oli suostua Stalinin vaatimukseen. Ruotsalaislehdistön raivokas reaktio ja kansalaiskeskustelu estivät siviilien karkotuksen.
Legionärerna ilmestyi vuonna 1968, kaksi viikkoa Prahan kevään tukahduttamisen jälkeen. Kolkytjarisat-ikäinen, Vietnamin sodan ja suurvaltapolitiikan kriitikko Enquist
ei ollut varustautunut myrskyyn.
– Kirja voitti Pohjoismaiden kirjallisuuspalkinnon, sitä rakastettiin ja vihattiin. Osa balttipakolaisten yhteisöstä irtisanoutui kirjasta.
Enquistia oli etukäteen neuvottu kertomaan aikeistaan Neuvostoliiton viranomaisille. Muuten kirjanteko olisi voinut olla haastateltavien kannalta hengenvaarallista. Osa balttipakolaisista piti kirjailijaa petturina, quislingmaisena miehittäjän kanssa veljeilijänä.
– Haastateltavani eivät voineet puhua täysin vapaasti, mikrofoneja ja seuraajia oli. Mutta kaikkien elämä oli pilalla, monet olivat viruneet vuosia leireillä. Heillä ei ollut enää paljon menetettävää, Enquist muistelee.
Perjantain retkiohjelmaan kuuluivat balttipakolaisten rantautumispaikka, Katthammarsvikin rannat Itä-Gotlannissa ja Närsholmenin luonnonsuojelualue. Andrei Tarkovski ohjasi majakan, niemen, kalkkikivien ja hiekkadyynien maisemissa viimeiseksi jääneen elokuvansa Uhrin !1986).
Los Angeles lähempänä kuin Helsinki
Puhuttiin Visbyssä muustakin kuin lähimenneisyyden kipupisteistä. Huolenaihe tuntui olevan Kööpenhaminasta Kaliningradiin yhteinen: pienten kielialueiden ja vähälevikkisen kirjallisuuden uhanalaisuus. Markkina-arvot ja viihderummutus uhkaavat kirjastolaitosta ja kulttuurin julkista tukea. Neuvostototalitarismi on osin vaihtunut kapitalistiseen normatiivisuuteen. Erilaisuudelle ei löydy sijaa kummassakaan systeemissä.
Norjalainen Tor Eystein Øverås teki vuonna 2002 kulttuurihistoriallisen matkakirjan Itämeren alueesta. Hänen mukaansa valtionrajat ja vuoret erottavat, alueen maat eivät ole järin kiinnostuneita toisistaan.
– Norjassa Hamsun on joka viikko mediassa, Ruotsissa Eyvind Johnson. Naapurien kansalliskirjailijoita ei tunneta. Jos hahmottaisimme kirjallisuutta Itämeren kautta, meillä ei olisi yhdeksää erillistä kirjallisuutta. Kuuluisimme yhteen Dostojevskin Pietarin, Kantin Königsbergin ja Grassin Lyypekin kanssa.
Mutta minkäs teet. Sitä, mitä ei näy mediassa, ei ole olemassa.
– Los Angeles on norjalaisnuorille lähempänä kuin Helsinki, Øverås napauttaa.
Tummat marjat, valkeat kukat
Myös optimistisempia ääniä kuultiin. Nelikymppinen riikalaisprosaisti Nora Ikstena on innostunut Latvian naiskirjailijoiden ja novellikokoelmien esiinmarssista.
– Mieskirjailijoille on Latviassa perinteisesti sallittu alkoholismi, boheemielämä ja neuroottisuus. Miehet taistelevat maailmaa vastaan, naisten kamppailut ovat sisäisiä: täytyy yhdistää elämä ja taide, lapset ja tuotanto, muusana ja miehen palvelijana olo.
Latvialaisen sananlaskun mukaan: mitä tummempia marjat, sitä vaaleampia kukat. Naiskirjailijat ovat tuoneet latvialaiseen kirjallisuuteen arjen kuvausta ja globalisaatiohäviäjien elämää. Synkistelyyn ei ole sorruttu: mukana on peräänantamattomuutta ja huumoria.
Visbyn henkeen tuntuu kuuluvan pullikointi ylettömän juhlallisia historiakäsityksiä ja pönötystä vastaan. Viikinkien ja hansakauppiaiden kaupunkia on luonnehdittu keskiajan Manhattaniksi ja Long Islandiksi. Visbyn yliopiston eloisa folkloristiikan professori Ulf Palmenfelt muistuttaa Gotlannin 92 säilyneen kalkkikivikirkon taustasta. Kyräilevät, rosvoretkillä rikastuneet gotlantilaiset halusivat kotiseurakuntiensa torneista korkeamman kuin naapureilla.
Hansakauppiaat eivät olleet välttämättä Euroopan yhdistäjiä, vaan oman aikansa mafiosoja. He olivat erikoistuneet pitämään Venäjän pois Euroopan kaupasta.
Rahan ja vallan sijaan perjantaisena Visbyn iltapäivänä korostuvat ikuiset arvot. Vastaan kävelee Torsti Lehtinen, joka kertoo pitäneensä edellisiltana herkistyneessä tilassa joutsenille puheen elämän kauneudesta. Seuraavaksi istutaan Viron kirjailijaliiton uuden puheenjohtajan, Karl Martin Sinijärven kanssa. Hän kummeksuu ruotsalaista oluen hintatasoa ja kaipailee yleiseurooppalaista Saku-standardia. Se määrittyisi Tallinnan keskustan mukaan.
Edellinen kokous oli 2005 Kaliningradissa, seuraava 2009 Pietarissa. Nähtäväksi jää, minkä standardin mukaan silloin eletään.

Representing 21 literary organizations, 12 countries and 17 000 members